9. päivä. Santoñasta Guemesiin

Aamulla Guillermo kysyi minulta, että mitä ihmeen jyskettä ja jylinää yläkerrasta kuului yöllä? Minä nukuin hyvin, enkä kuullut mitään. Aamuisin oli tapana kysyä Guillermolta, että miten yö meni. Hän nukkui aina vähän huonosti - minä oikein hyvin. Lähtö oli vasta kello seitsemän. Reitti kulki ensin Santoñan kaupungista poispäin Fuerte de Napoleonin vierestä. Vankilakin tällä paikalla näkyi olevan. Ihmisiä ei näkynyt missään, mutta vankilan kohdalla yksi nainen tuli vastaan juosten. Naureskeltiin, että mahtoiko hän juuri karata tuosta vankilasta.

     Sitten alkoi vähän hankalampi osuus rantaa seuraten pusikoissa. Kivikkoinen polku meni jyrkästi ylös ja alas ja se oli vähän kuin pientä vuoristokiipeilyä. Vauhti oli tämän pusikon läpi kuljettaessa hidasta, kun oli tarkkaan katsottava, mihin astui. Mukava oli kokea hetken ajan tällainenkin maasto.
 

Rannan lähellä rinteessä oli hankalasti kuljettavaa polkua. Kivikkoa ylös ja alas. Alakuvassa on itävaltalainen vaeltaja, joka oli jonkin aikaa mukana porukassamme, mutta jäi jossain vaiheessa meistä jälkeen.

Reitti jatkui pitkin hiekkarantaa kohti Helguerasia. Pehmeässä hiekassa kulkeminen on vähän hitaampaa ja raskaampaa. Hieno oli laaja ranta täälläkin, mutta kukaan ei ollut paikalla aurinkoa palvomassa tai uimassa. Merivesi olikin varmaan kylmää. Ainoat ihmiset upeilla rannoilla peregrinojen lisäksi olivat muutamia koirien ulkoiluttajia.
 

Pusikossa kulkeminen loppui ja matka jatkui pitkin hiekkarantaa kohti Helguerasia. Rannalla oli erikoisen näköisiä kiviä.

Ilma oli mukavan lämmin ja toiset kulkivat jo shortsit jalassa. Uimarannat ovat valtavan suuria ja hienoja, mutta ketään muita kuin peregrinoja ei missään näy. Vähitellen nousimme pois hiekkarannalta pienelle tielle ja kulku helpottui. Tulimme kunnostetun roomalaisen sillan ylitettyämme kosteikkoalueelle,  joka ilmeisesti oli hyvä lintupaikka. Näin lintutornin, joka oli kulkureittimme toisella puolella kosteikkojärven rannalla. Saavuimme Helguerasin kaupunkiin, mutta emme sinne jääneet aikaa viettämään. Muutamien paikallisten asukkaiden kanssa käytiin pientä neuvottelua reitistä.
 

Juuri ennen Helguerasiin saapumista reitillä oli joku vanha raunio. Minua aina kiinnostaa tällaiset. Koska tämäkin on rakennettu ja mikä itse rakennus on ollut? Tässä kaupungissa törmäsimme muutamiin paikallisiin asukkaisiin, jotka olivat hyvin innokkaita kertomaan meille oikeasta reitistä kohti Santiagoa. Rautaportin takana on yksi heistä. Guillermo keskustelee tämän kanssa.

Kaupungin jälkeen tulimme Castillo -nimiseen paikkaan, jossa oli sopiva paikka levähtää. Itse menin keinuun istumaan antaakseni jalkojeni levätä. Muut alkoivat syödä eväitään ja puolalaiset kutsuivat minutkin pienelle välipalalle. Puolalainen mies, jonka nimeä en vielä tiennyt, kantoi jatkuvasti aika paljon ruokaa mukanaan. Puolalaiset olivat aviopari ja lisäksi kolmantena oli miehen sisko. He vaikuttivat todella mukavilta.
 

Aika monta tuntia yleensä kuljettiin, ennen kuin pysähdyttiin tauolle. Tässä oli mukava levähdyspaikka Castillossa. Meitä oli tässä vaiheessa kuusi kulkijaa: kolme puolalaista, itävaltalainen, espanjalainen ja suomalainen.

Kulkiessa ei voinut välttyä seuraamasta luontoa ympärillä. Tosin lähinnä vain hyvällä ilmalla kulkiessa. Minulle kävi selväksi, että monilukuisin päiväpetolintu näissä maisemissa oli haarahaukka. Niitä näki jatkuvasti peltojen yllä. Tämä lintu on suomessa hyvin harvinainen. Minä en ole lajia ennen päässyt näkemään. Hiirihaukkojakin kyllä oli monilla paikoin.

     Yhdessä paikassa näimme polun, joka kulki viljelysten poikki. Olisimme halunneet mennä tätä pellon läpikulkevaa polkua, mutta Guillermo kertoi, että se menee yksityisalueen läpi ja meidän on kierrettävä pellot korkealle mäelle nousten. Niinpä lähdimme jyrkkää rinnetietä ylöspäin. Silloin joku koiraa ulkoiluttava nainen huusi kaukaa tuolta polulta, että tulkaa tätä kautta vain. Mikä helpotus. Ei tarvinnut nousta korkealle mäelle ja matkaakin olisi tullut kilometri lisää.

     Matkan varrella tuli vastaan mukavan näköinen albergue. Seinällä näkyi kaksi lippua, Espanjan ja Italian. Meillä ei ollut tarkoitusta jäädä sinne, mutta kun kovasti pyydettiin, niin jäimme vähäksi aikaa lepäämään ja paikasta saimme juotavaa donativo-hinnalla. Yllättäen kävi ilmi, että tuo seinässä liehuva ”Italian lippu” olikin aika saman näköinen Unkarin lippu. Täällä keskellä vuoristoa oli albergue, jota piti unkarilainen pariskunta. Ihana paikka se oli, mutta meidän oli tarkoitus menne eteenpäin. 6-7 kilometriä oli matkaa sinne, minne olimme suunnitelleet menevämme.

     Leimat saatiin täällä credencialiin. Kun oli itselläni vuoro ja rouva laittoi leiman passiini, niin sanoin kiitokseksi ”köszönöm”. Hän ihmetteli kovasti, miten osasin unkaria. No, enhän minä osaa, mutta joltain työmatkalla Budapestiin oli jäänyt muistiin tuo sana.
 

Kuljemme polkua pellon läpi. Alakuvassa on unkarilaisen pariskunnan albergue. Rouva leimasi passejamme ja ihmetteli, kun sanoin hänelle ”köszönöm”.

Iltapäivällä ilma oli lämmennyt jo sen verran, että minäkin poistin lahkeet katkolahjehousuistani. Ihana tunne kun ei tarvitse pukeutua kaikkiin vaatteisiin, jotka mukana olivat. Päivän matka ei ollut pisimmästä päästä ja iltapäivällä kahden aikaan saavuimme seuraavaan majapaikkaamme.

     Albergue oli nimeltään Cabaña del Abuelo Peuto. Tämä oli iso paikka ylhäällä mäellä. Ilma oli hyvä ja maisema majapaikan edestä alas laaksoon oli hieno. Meidät vietiin ystävällisesti heti syömään. Alkupalaksi oli salaattia ja sen jälkeen perunakeittoa. Väkeä paikalla oli monta kymmentä, mutta henkilökunta hoiti iloisella mielellä kaiken tarjoilun ja muun. Innokasta ja iloista työväkeä tässä paikassa.

     Hauska hetki sattui, kun olin kirjoittautumassa sisään ja takanani oli ryhmämme itävaltalainen vaeltaja ja minulta kysyttiin, että olemmeko me kaksi naimisissa? Sanoin, että minä kyllä olen, mutta hänestä en osaa sanoa.

     Aurinko paistoi ja minäkin pesin hieman paitojani ja sukkiani ja vein ne pyykkinaruille kuivumaan. Moni muu oli jo vallannut lähes kaiken tilan naruilta, mutta hieman tiivistettyäni liian väljästi ripustettuja vaatteita sain omani narulle. Vaatteeni ehtivät juuri ja juuri kuivua ennen iltaa, jolloin tulikin aika viileää. Hyvä että oli pyykkipoikia mukana.

     Vaeltajia oli joka puolella. Osa makoili nurmikolla, kun illalla oli mukavan lämmintä ja osa nukkui sisätiloissa. Jotkut puuhailivat kuka mitäkin jo monen istuivat jutellen tai kirjoittamassa päiväkirjojaan. Silloin kuulin suomea puhuttavan. Turkulainen pariskunta istui penkillä ja pari sanaa heidän kanssaan juttelin, mutta enemmän juttua minulla oli saksalaisen Christianin sekä yhden katalonialaisen miehen kanssa. Christianin kanssa olisi ollut mukava vaeltaa, mutta mies käveli minusta aivan liian kovaa vauhtia. En olisi jaksanut tämän nuorukaisen kyydissä kulkea. Christian oli suunnitellut lähtevänsä jossain vaiheessa myöhemmin pienellä asuntoautolla kiertämään pohjoista Norjaa ja Ruotsia. Suomessa hän haluaisi nähdä revontulia. Yritin mainostaa näitä lasikattoisia igluja, joita Lapissa nykyään on, joissa voi maata selällään ja katsella revontulia, mikäli sattuu niin hyvä onni olemaan, että tulia taivaalla olisi.

     Jalkapallosta tietenkin keskusteltiin, kuten eurooppalaisten miesten kanssa aina. Christian oli jostain pienestä kaupungista kotoisin, josta hänen suosikkijoukkueensa oli. Formula ykköset kiinnostivat miestä myös ja hän sanoi heti Mika Häkkisen nimen. Kun kerroin, että ensimmäinen suomalainen mestari oli Keke Rosberg, niin Christian pyöritti päätään. Ei hän tuosta miehestä ollut koskaan mitään kuullut.
 

Ihana tunne olla T-paidassa ja shortseissa ulkona majatalon pihalla. Toisessa kuvassa itse ”Padre” pitää jokailtaista mainospuhettaan paikan ja perheensä historiasta ja omasta ideologiastaan. Tarkoitus on tietenkin kasvattaa donativo-rahoja.

Illalla Padre Ernesto piti esitelmänsä, jonka hän ilmeisesti pitää joka ilta. Mies puhuu vain espanjaa ja hän pyysi jotain kulkijaa tulkkaamaan puheen englanniksi. Katalonialainen kaveri lupautui tulkiksi, mutta hän tulkkauksestaan ei tullut yhtään mitään ja enemmän ymmärsin itse Padren espanjasta. Tämä esitys oli minusta liian pitkä.

     Ensin Ernesto puhui perheestään. Hänen isoisänsä oli tämän paikan perustanut, jota hän nyt itse hoitaa pyhiinvaeltajien majatalona. Melko perusteellista tekstiä sain kuulla ja ymmärsin siitä alle 10 prosentin verran. Olin kuvitellut paikkaa jotenkin uskonnollisemmaksi, mutta sitä se ei ollut. Enemmänkin Padre Ernesto oli jonkinlainen filosofisten ajatusten mies. Pitkän tilaisuuden jälkeen mentiin syömään. Ruokana oli kahta eri vihanneskeittoa sekä pastaa.

Santoñasta Guemesiin oli 24 kilometriä.