Aamulla
lähdettiin Boo de Piélagosista puoli seitsemältä, että ehtisimme 6:47 lähtevään
junaan. Olin illalla käynyt rautatiepysäkillä katsomassa aikataulun. Junia meni
puolen tunnin välein.
Boo de Piélagosin vierestä kulkee joki,
jonka kiertämiseen menee monta kilometriä, mutta joen yli kulkee silta, jota
vain junat saavat käyttää. Siksi peregrinoilla on tapana ylittää tuo joki
junalla. Yhden pysäkin välin kulkemiseen ei paria minuuttia kauempaa mene ja sen
jälkeen taas jalat alle. Joku on kuulemma mennyt kävellen tuon sillan yli,
mutta se on lain vastaista ja vaarallista. Pysäkki, jolle junalla tultiin on nimeltään Mogro.
Vaeltajat
odottava aamulla junan saapumista Boo de Piélagosin pysäkille. Tästä päivästä
tuli taas sadepäivä.
Juna
saapui, hyppäsimme kyytiin ja valmistauduimme maksamaan parin euron matkalipun,
mutta kukaan ei meitä tullut rahastamaan ja säästimme nuo eurot. Tällä Camino
del Nortella on muutama pieni matka kuljettavana yhteysaluksella ja yksi täällä
paikallisjunalla.
Ulos junasta ja ponchot ylle, sillä sade
oli alkanut ja tuuli tuli suoraan päin kasvoja. Reitti oli sinänsä mukavaa
kävelyä usean kilometrin matkan asfaltoitua tietä pitkin aina kylään nimeltä La Caterna asti. Sitten kulkureitti muuttui hiekkatieksi ja saimme vaeltaa kilometrikaupalla kahden
paksun betoniputken vierellä. Kyselin Guillermolta, että mitä noissa putkissa
mahtaa kulkea ja hän arveli niiden olevan vesiputkia. Ehkä ne veisivät vettä
alhaalta joesta ylös vuoristokyliin? Toinen putki vei vettä ylös ja toisessa
käytetty vesi palaisi alas. Tämä oli kyllä pelkkää arvailua. - Myöhemmin sitten luin, että putket veivät Requejadassa olevasta kemiantehtaasta kylmää ja kuumaa jätettä mereen pohjoiseen päin Biskajanlahdelle. Tällä Solvay -nimisellä yhtiöllä on toimintaa Suomessakin.
Vähän tylsän putkien vierellä kävelyn jälkeen
saavuimme Requejada -nimiseen paikkaan. Tämä taisi olla rautatien pääteasema ja ylitimme aseman kiskot kävelysiltaa pitkin. Kylästä löysimme pienen kaupan ja sain
aamupalaksi jotain nisua ja pieniä banaaneja. Kaupan edustalla penkillä
istuessamme näimme puolalaisten kulkevan ohitsemme. Lähdimme vähitellen heidän
peräänsä.
Kuljimme
monta kilometriä paksujen betoniputkien vierellä. Taukoa pidimme kuvan paikassa,
jossa tapasimme taas puolalaiset vaellustoverimme.
Requejadasta kuljimme jonkin matkaa kaupunkimaisessa miljöössä ja Barredan jälkeen pääsimme taas enemmän luontomaiselle osuudelle. Eräässä majatalossa kävimme kahvilla ja sen jälkeen saavuimme yhteen, ehkä kaikkein mielenkiintoisimpaan kaupunkiin, Santillana del
Mariin. Täällä jos missä saattoi aistia keskiaikaista tunnelmaa, jota muinainen
vaeltajakin oli satoja vuosia sitten kokenut. Halusin tietää, koska nämä ihanat
rakennukset oli pystytetty. Kaupunki on kuitenkin varhaiselta keskiajalta.
Guillermo löysi opaskirjastaan mainintoja lähes tuhat vuotta sitten
rakennetuista taloista tässä kaupungissa, jossa on ollut elämää jo paljon sitä
aikaisemminkin. Yritimme päästä luostarikirkkoon, mutta se oli suljettu, kuten
lähes kaikki muutkin kirkot matkamme varrella. Puolalaiset olivat katolisia ja heitä kiinnosti kaikki kirkolliset kohteet ja se sopi mainiosti minullekin.
Olemme
kaupungissa Santillana del Mar. Täällä oli vaikea ottaa kuvia ilman joka puolella
kulkevia turisteja.
Olimme
tulleet kaupunkiin, josta oli muodostunut todellinen turistikohde. Ulkomaalaista väkeä oli
joka paikassa ja vanhoihin taloihin oli tehty kauppoja, jotka myivät
turisteille tarkoitettua tavaraa. Ravintoloita oli myös paljon ja me kävimme
myös täällä syömässä, tosin vasta hieman kaupungin laidalle tullessa, kun
näimme ilmoituksen edullisesta lounaasta pyhiinvaeltajille. Edullisesti vaatimatonta ruokaa. Siellä ei turisteja ollut, eikä ketään muitakaan tähän aikaan vuorokaudesta.
Saavuimme taas maaseudulle ja reitin
varrella Oreñan kylässä oli San Pedron kirkko, joka oli auki. Kävimme siellä
sisällä ja saimme leimat credencialiin sekä mehua juotavaksi. Minusta on
mielenkiintoista käydä tutustumassa vanhoihin kirkkoihin ja luostareihin ja
tämä on puolalaisille, katolisille vaellusseuralaisillemme vieläkin tärkeämpää.
San
Pedron kirkko Oreñan kylässä. Pitkästä aikaa pääsin sisälle hienoon, vanhaan
kirkkorakennukseen.
Saimme
kulkea taas kauniissa maalaismaisemassa ja eläimiä oli paljon. Monet härät
olivat rauhallisen näköisiä, mutta onneksi kuitenkin aitojen takana. Valkoiset
lehmähaikarat näköjään viihtyivät härkien seurassa.
Joskus harmittelin sitä, että en tunnistanut
riittävästi eri asioita Caminon varrella. Linnut kyllä olivat enimmäkseen tuttuja, mutta
puita ja eläimiä olisi pitänyt tuntea paremmin, niin olisi niistä enemmän
nauttinut. Onneksi Guillermo osasi kertoa matkan varrella eri puulajeista.
Mieleeni jäi sellainen kuva, että Baskimaan puolella ihmiset harrastivat
enemmän kukkia kuin Cantabriassa. Siellä lähes joka talon edustalla oli
värikästä kukkaloistoa. Koirat haukkuivat joka talon pihalla.
Isosarvisia
härkiä joiden seurassa oli lehmähaikaroita. Alakuvassa vahtikoira ja alpakoita.
Puolalaisen
Remin sisko ei oikein enää jaksanut kulkea muiden mukana ja hänelle oli
järjestetty peukalokyyti seuraavaan majapaikkaan. Remin puoliso Ula sen sijaan
tuntui olevan huippukunnossa. Meitä kulki nyt neljä vaeltajaa: Remi, Ula,
Guillermo ja minä.
Saavuimme seuraavaan paikkaan, jonka nimi
on Cóbreces. Olisimme hyvin voineet jäädä jo aikaisemmin johonkin majapaikkaan,
mutta tämä oli puolalaisille tärkeä paikka – cistersiläismunkkien pitämä
albergue, jossa vaeltajille oli mahdollisuus mennä mukaan katoliseen messuun.
Kun tulimme paikalle, niin yllätyksekseni
kolmas puolalainen olikin jo täällä. No, selvisi nopeasti, millä kyydillä hän
oli saapunut. Albergue oli todella vaatimaton parakki ja meidän oli mentävä
ilmoittautumaan munkkien taloon, jossa oli jonkinlainen toimisto. Munkki saapui
paikalle ja hänen kanssaan sitten asioitiin. Leimat lyötiin passiin ja koska
paikka oli ”donativo”, niin annoimme viiden euron setelit kukin. Guillermo tuli
meidän jälkeen ja antoi kaksi euroa, luultuaan, että maksoimme nyt vain
leimauksesta. Munkki sanoi Guillermolle, että oletko tosissasi? Johan pelkkään
veteen menee enemmän rahaa.
Saimme sitten kuulla, että emme enää
ehtineet messuun, mutta voimme tulla 21:15 alkavaan vesperiin ja saimme tarkat
ohjeet, miten paikalle pääsee tietyn portin kautta.
Guillermo
keskustelee cistersiläismunkin kanssa. Itse albergue oli todella askeettinen.
Olihan siellä kuitenkin vessat ja suihku.
Kävimme
kylällä etsimässä kauppoja ja lopulta yhden löysimmekin, joka oli 17:00 jälkeen
hetken verran auki. Täytyy kyllä todeta, että se taisi olla vaatimattomin
ruokakauppa, jossa olen koskaan käynyt. Mutta mietimme, että näyttää siltä,
että eihän näissä pikkukaupungeissa juuri kukaan asu, joten ei täällä tarvita
kauppojakaan. Joitain hienojakin taloja näissä pikkukaupungeissa oli, mutta ne
olivat Guillermon mukaan turisteille tarkoitettuja pensionaatteja. Löysin
täältä yhden kioskin, jossa myytiin alkoholin lisäksi kaikenlaista muutakin,
myös hieman ruokaa. Jotain pikkupurtavaa sieltä sainkin.
Guillermolla
oli jonkin verran vaivoja jalkojensa kanssa ja tässä hän saa hoitoa.
Olimme
lähes ainoat vaeltajat tässä majapaikassa ja vietimme täällä ihanan
ruokailuhetken. Remillä oli mukanaan aina ruokaa, jota hän jakoi meille
muillekin. Ruokailun yhteydessä nauroimme katketaksemme tälle paikalle ja tälle
munkille, josta tuli minulle mieleen Isä Camillo -elokuvien sankari.
Nautinnollinen
illallinen alberguessa. Lopuksi menimme vielä cistersiläismunkkinen pitämään
vesperiin.
Illalla
menimme luostarin kirkkoon kuuntelemaan vesperiä. Paikalle oli jostain tullut
kymmenkunta seurakuntalaista ja tilaisuudessa 16 munkkia lauloi latinankielisiä
tekstejä. Välillä noustiin seisomaan ja välillä kuunneltiin istuen. Mitään en
ymmärtänyt, mutta kaunis tuo tilaisuus oli kauniissa kirkossa.
Puolalaisista Remin sisko oli niin huonossa
kunnossa, että hän ei enää jaksanut kulkea muiden perässä ja päätti lähteä
kotiin. Remi ja Ula sanoivat vievänsä tämän huomenna Santanderiin, josta hän
pääsisi lentäen kotiinsa.
Matkaa Boo de Piélagosista Cóbrecesiin oli 34 kilometriä.




