9. päivä. Santoñasta Guemesiin

Aamulla Guillermo kysyi minulta, että mitä ihmeen jyskettä ja jylinää yläkerrasta kuului yöllä? Minä nukuin hyvin, enkä kuullut mitään. Aamuisin oli tapana kysyä Guillermolta, että miten yö meni. Hän nukkui aina vähän huonosti - minä oikein hyvin. Lähtö oli vasta kello seitsemän. Reitti kulki ensin Santoñan kaupungista poispäin Fuerte de Napoleonin vierestä. Vankilakin tällä paikalla näkyi olevan. Ihmisiä ei näkynyt missään, mutta vankilan kohdalla yksi nainen tuli vastaan juosten. Naureskeltiin, että mahtoiko hän juuri karata tuosta vankilasta.

     Sitten alkoi vähän hankalampi osuus rantaa seuraten pusikoissa. Kivikkoinen polku meni jyrkästi ylös ja alas ja se oli vähän kuin pientä vuoristokiipeilyä. Vauhti oli tämän pusikon läpi kuljettaessa hidasta, kun oli tarkkaan katsottava, mihin astui. Mukava oli kokea hetken ajan tällainenkin maasto.
 

Rannan lähellä rinteessä oli hankalasti kuljettavaa polkua. Kivikkoa ylös ja alas. Alakuvassa on itävaltalainen vaeltaja, joka oli jonkin aikaa mukana porukassamme, mutta jäi jossain vaiheessa meistä jälkeen.

Reitti jatkui pitkin hiekkarantaa kohti Helguerasia. Pehmeässä hiekassa kulkeminen on vähän hitaampaa ja raskaampaa. Hieno oli laaja ranta täälläkin, mutta kukaan ei ollut paikalla aurinkoa palvomassa tai uimassa. Merivesi olikin varmaan kylmää. Ainoat ihmiset upeilla rannoilla peregrinojen lisäksi olivat muutamia koirien ulkoiluttajia.
 

Pusikossa kulkeminen loppui ja matka jatkui pitkin hiekkarantaa kohti Helguerasia. Rannalla oli erikoisen näköisiä kiviä.

Ilma oli mukavan lämmin ja toiset kulkivat jo shortsit jalassa. Uimarannat ovat valtavan suuria ja hienoja, mutta ketään muita kuin peregrinoja ei missään näy. Vähitellen nousimme pois hiekkarannalta pienelle tielle ja kulku helpottui. Tulimme kunnostetun roomalaisen sillan ylitettyämme kosteikkoalueelle,  joka ilmeisesti oli hyvä lintupaikka. Näin lintutornin, joka oli kulkureittimme toisella puolella kosteikkojärven rannalla. Saavuimme Helguerasin kaupunkiin, mutta emme sinne jääneet aikaa viettämään. Muutamien paikallisten asukkaiden kanssa käytiin pientä neuvottelua reitistä.
 

Juuri ennen Helguerasiin saapumista reitillä oli joku vanha raunio. Minua aina kiinnostaa tällaiset. Koska tämäkin on rakennettu ja mikä itse rakennus on ollut? Tässä kaupungissa törmäsimme muutamiin paikallisiin asukkaisiin, jotka olivat hyvin innokkaita kertomaan meille oikeasta reitistä kohti Santiagoa. Rautaportin takana on yksi heistä. Guillermo keskustelee tämän kanssa.

Kaupungin jälkeen tulimme Castillo -nimiseen paikkaan, jossa oli sopiva paikka levähtää. Itse menin keinuun istumaan antaakseni jalkojeni levätä. Muut alkoivat syödä eväitään ja puolalaiset kutsuivat minutkin pienelle välipalalle. Puolalainen mies, jonka nimeä en vielä tiennyt, kantoi jatkuvasti aika paljon ruokaa mukanaan. Puolalaiset olivat aviopari ja lisäksi kolmantena oli miehen sisko. He vaikuttivat todella mukavilta.
 

Aika monta tuntia yleensä kuljettiin, ennen kuin pysähdyttiin tauolle. Tässä oli mukava levähdyspaikka Castillossa. Meitä oli tässä vaiheessa kuusi kulkijaa: kolme puolalaista, itävaltalainen, espanjalainen ja suomalainen.

Kulkiessa ei voinut välttyä seuraamasta luontoa ympärillä. Tosin lähinnä vain hyvällä ilmalla kulkiessa. Minulle kävi selväksi, että monilukuisin päiväpetolintu näissä maisemissa oli haarahaukka. Niitä näki jatkuvasti peltojen yllä. Tämä lintu on suomessa hyvin harvinainen. Minä en ole lajia ennen päässyt näkemään. Hiirihaukkojakin kyllä oli monilla paikoin.

     Yhdessä paikassa näimme polun, joka kulki viljelysten poikki. Olisimme halunneet mennä tätä pellon läpikulkevaa polkua, mutta Guillermo kertoi, että se menee yksityisalueen läpi ja meidän on kierrettävä pellot korkealle mäelle nousten. Niinpä lähdimme jyrkkää rinnetietä ylöspäin. Silloin joku koiraa ulkoiluttava nainen huusi kaukaa tuolta polulta, että tulkaa tätä kautta vain. Mikä helpotus. Ei tarvinnut nousta korkealle mäelle ja matkaakin olisi tullut kilometri lisää.

     Matkan varrella tuli vastaan mukavan näköinen albergue. Seinällä näkyi kaksi lippua, Espanjan ja Italian. Meillä ei ollut tarkoitusta jäädä sinne, mutta kun kovasti pyydettiin, niin jäimme vähäksi aikaa lepäämään ja paikasta saimme juotavaa donativo-hinnalla. Yllättäen kävi ilmi, että tuo seinässä liehuva ”Italian lippu” olikin aika saman näköinen Unkarin lippu. Täällä keskellä vuoristoa oli albergue, jota piti unkarilainen pariskunta. Ihana paikka se oli, mutta meidän oli tarkoitus menne eteenpäin. 6-7 kilometriä oli matkaa sinne, minne olimme suunnitelleet menevämme.

     Leimat saatiin täällä credencialiin. Kun oli itselläni vuoro ja rouva laittoi leiman passiini, niin sanoin kiitokseksi ”köszönöm”. Hän ihmetteli kovasti, miten osasin unkaria. No, enhän minä osaa, mutta joltain työmatkalla Budapestiin oli jäänyt muistiin tuo sana.
 

Kuljemme polkua pellon läpi. Alakuvassa on unkarilaisen pariskunnan albergue. Rouva leimasi passejamme ja ihmetteli, kun sanoin hänelle ”köszönöm”.

Iltapäivällä ilma oli lämmennyt jo sen verran, että minäkin poistin lahkeet katkolahjehousuistani. Ihana tunne kun ei tarvitse pukeutua kaikkiin vaatteisiin, jotka mukana olivat. Päivän matka ei ollut pisimmästä päästä ja iltapäivällä kahden aikaan saavuimme seuraavaan majapaikkaamme.

     Albergue oli nimeltään Cabaña del Abuelo Peuto. Tämä oli iso paikka ylhäällä mäellä. Ilma oli hyvä ja maisema majapaikan edestä alas laaksoon oli hieno. Meidät vietiin ystävällisesti heti syömään. Alkupalaksi oli salaattia ja sen jälkeen perunakeittoa. Väkeä paikalla oli monta kymmentä, mutta henkilökunta hoiti iloisella mielellä kaiken tarjoilun ja muun. Innokasta ja iloista työväkeä tässä paikassa.

     Hauska hetki sattui, kun olin kirjoittautumassa sisään ja takanani oli ryhmämme itävaltalainen vaeltaja ja minulta kysyttiin, että olemmeko me kaksi naimisissa? Sanoin, että minä kyllä olen, mutta hänestä en osaa sanoa.

     Aurinko paistoi ja minäkin pesin hieman paitojani ja sukkiani ja vein ne pyykkinaruille kuivumaan. Moni muu oli jo vallannut lähes kaiken tilan naruilta, mutta hieman tiivistettyäni liian väljästi ripustettuja vaatteita sain omani narulle. Vaatteeni ehtivät juuri ja juuri kuivua ennen iltaa, jolloin tulikin aika viileää. Hyvä että oli pyykkipoikia mukana.

     Vaeltajia oli joka puolella. Osa makoili nurmikolla, kun illalla oli mukavan lämmintä ja osa nukkui sisätiloissa. Jotkut puuhailivat kuka mitäkin jo monen istuivat jutellen tai kirjoittamassa päiväkirjojaan. Silloin kuulin suomea puhuttavan. Turkulainen pariskunta istui penkillä ja pari sanaa heidän kanssaan juttelin, mutta enemmän juttua minulla oli saksalaisen Christianin sekä yhden katalonialaisen miehen kanssa. Christianin kanssa olisi ollut mukava vaeltaa, mutta mies käveli minusta aivan liian kovaa vauhtia. En olisi jaksanut tämän nuorukaisen kyydissä kulkea. Christian oli suunnitellut lähtevänsä jossain vaiheessa myöhemmin pienellä asuntoautolla kiertämään pohjoista Norjaa ja Ruotsia. Suomessa hän haluaisi nähdä revontulia. Yritin mainostaa näitä lasikattoisia igluja, joita Lapissa nykyään on, joissa voi maata selällään ja katsella revontulia, mikäli sattuu niin hyvä onni olemaan, että tulia taivaalla olisi.

     Jalkapallosta tietenkin keskusteltiin, kuten eurooppalaisten miesten kanssa aina. Christian oli jostain pienestä kaupungista kotoisin, josta hänen suosikkijoukkueensa oli. Formula ykköset kiinnostivat miestä myös ja hän sanoi heti Mika Häkkisen nimen. Kun kerroin, että ensimmäinen suomalainen mestari oli Keke Rosberg, niin Christian pyöritti päätään. Ei hän tuosta miehestä ollut koskaan mitään kuullut.
 

Ihana tunne olla T-paidassa ja shortseissa ulkona majatalon pihalla. Toisessa kuvassa itse ”Padre” pitää jokailtaista mainospuhettaan paikan ja perheensä historiasta ja omasta ideologiastaan. Tarkoitus on tietenkin kasvattaa donativo-rahoja.

Illalla Padre Ernesto piti esitelmänsä, jonka hän ilmeisesti pitää joka ilta. Mies puhuu vain espanjaa ja hän pyysi jotain kulkijaa tulkkaamaan puheen englanniksi. Katalonialainen kaveri lupautui tulkiksi, mutta hän tulkkauksestaan ei tullut yhtään mitään ja enemmän ymmärsin itse Padren espanjasta. Tämä esitys oli minusta liian pitkä.

     Ensin Ernesto puhui perheestään. Hänen isoisänsä oli tämän paikan perustanut, jota hän nyt itse hoitaa pyhiinvaeltajien majatalona. Melko perusteellista tekstiä sain kuulla ja ymmärsin siitä alle 10 prosentin verran. Olin kuvitellut paikkaa jotenkin uskonnollisemmaksi, mutta sitä se ei ollut. Enemmänkin Padre Ernesto oli jonkinlainen filosofisten ajatusten mies. Pitkän tilaisuuden jälkeen mentiin syömään. Ruokana oli kahta eri vihanneskeittoa sekä pastaa.

Santoñasta Guemesiin oli 24 kilometriä.

10. päivä. Guemesistä Boo de Piélagosiin

Lähdimme aamulla 6:30. Seitsemältä olisi majapaikassa ollut aamiainen, mutta emme jääneet sitä odottamaan. Reitti meni rauhallista tietä rannikkoa kohden, josta matka jatkui kauniilla paikalla jyrkänteen reunaa seuraten Somon hiekkarannalle. Juuri ennen rannalle tuloa reitti kulki aika vaatimattoman oloisen maatilan kautta. Paikka näytti hyvin rähjäiseltä. Tiellä oli käärmeen nahka ja Guillermo kertoi, että Espanjassa on kyllä myrkyllisiäkin käärmeitä, mutta ei mitään kovin isoja.
 

Lähdemme ennen auringon nousua Guemesistä. Laaksossa on hieman sumua.

Rannikon tuntumassa on mukava kulkea, kun maisemat ovat molempiin  suuntiin hienot. Saimme kulkea jonkin aikaa hyvin kaunista reittiä jyrkänteen reunalla. Meren puolella oli korkeat ja jyrkät töyräät ja välillä alhaalla näkyi upeita hiekkarantoja, joissa ei ketään kyllä näkynyt. Moni rantapaikka oli tarkoitettu lainelautailijoille, mutta ilmeisesti liian kylmä ilma oli tämän lajin harrastajille. Oli poutaa, mutta kaikki vaatteet olivat jatkuvasti yllä, sillä ilma oli jatkuvasti yllättävän viileä.

     Seuraavaksi reitti laskeutui alas hiekkasärkille. Nyt kulkeminen muuttui aika hankalaksi, kun rannan hiekka oli upottavaa ja lisäksi oli varsin kova vastatuuli. Pieni joki tai purokin kulki hiekkarannan läpi mereen, mutta onnistuimme pääsemään sen yli kuivin jaloin. Somon hiekkaranta oli parin kilometrin mittainen ja muutama koiran ulkoiluttaja tuli meitä vastaan. Muuten ihmettelin jatkuvasti sitä, miten vähän paikallista väkeä Caminon varrella näkyi. Ainoastaan isommat kaupungit olivat vilkkaita.
 

Reitti kohti Somoa kulki upealla paikalla jyrkkiä rantatöyräitä seuraten. Upeita hiekkarantoja oli monessa paikassa, mutta niissä ei ketään näkynyt. Alakuvassa Guillermo tutkii opaskirjaansa, kun aika ajoin keltaiset nuolet olivat harvassa ja silloin piti tarkistaa, ollaanko oikealla reitillä.

Meille oli muodostunut mukava viiden hengen porukka. Espanjalainen Guillermo ja kolme puolalaista kulkivat seurassani. Aina ei suinkaan kävelty vierekkäin lähellä toisiamme, mutta usein kuitenkin kävin pientä keskustelua jonkun vierellä kulkevan kanssa. Eniten Guillermon, jonka kanssa keskusteltiin aika paljon ainakin jalkapallosta. 
     Lopulta raskas hiekkarantaosuus, Playa de Laredo, loppui ja nousimme ensimmäisten rakennusten luo pois hiekalta. Alkoi hotellialue, jossa oli baari ja siellä sain aamiaiseni. Ihmeen kauan jaksoin taas kulkea tyhjin vatsoin aamuaikaisella lähdettyäni.

     Seuraavaksi pienen Somon kaupungin toiseen päähän odottamaan yhteysalusta, joka veisi meidät salmen yli Santanderiin. Puolalaiset olivat jo paikalla, kun he eivät pysähtyneet kahville rantabaariin. Pian alus saapuikin ja lähdimme sen matkaan. Täällä alus kiinnittyi laituriin eikä hiekkadyynille kuten edellisellä kerralla. Alus pysähtyi uudelleen Somon puolella rantaa toisella paikalla, josta nousi kyytiin Padre Ernesto. Salmen ylitys ei sitten kauan kestänyt ja matka maksoi kaksi euroa.

                              Kaksi yhteysaluslippua. Laredosta Santoñaan (2,90€) ja Somosta Santanderiin. (2€)

Somon satamassa odotellaan yhteysalusta. Matkalla Guillermo puhuu varmaan naisystävänsä kanssa ja isä Ernesto istuutui puolalaisten pöytään.

Santander on iso kaupunki ja saavuttuamme sinne, seisoskelimme jonkin aikaa jossain risteyksessä etsien oikeaa reittiä, mistä lähteä kulkemaan pois kaupungista. Muutamalta ohikulkijalta tietä kysyttiinkin, mutta sitten saimme todella innokkaan saattajan, joka seurasi meitä pitkään antaumuksellisesti espanjaksi puhuen, mutta emme me hänen neuvoistaan ymmärtäneet. Puolalaisen Ulan tämä pienikokoinen nainen otti lähimmäksi ”ystäväkseen” jolle jatkuvasti jotain suurella innolla selitti. Oli hauska vilkuilla Ulan vaivautuneita ilmeitä tämän espanjalaisen naisen koko ajan höpöttäessä hänelle jotain. Tapasimme Santanderissa kulkiessamme myös kolme nunnaa. Kyllä olivat herttaisen tuntuisia ihmisiä. Näiden kanssa olisi ollut mukava jäädä keskustelemaan, mikäli olisi ollut yhteinen kieli.
 

Tapasimme Santanderissa kolme nunnaa, joiden kanssa Guillermo käy pientä keskustelua. Kaupunkimainen asutus jatkui aika pitkälle.

Santanderista saimme kulkea aika kauan kaupunkimaisessa miljöössä. Kaupunkihan on laaja ja asukkaita 170 000. Tarkoituksenamme oli mennä yöksi Santa Cruz de Bezanassa olevaan albergueen, jonne osa samaan aikaan kulkevista vaeltajista menikin, mutta päätimme jatkaa matkaa eteenpäin Boo de Pielagos -nimiseen paikkaan nimeltään Piedad.

     Rautatiepysäkin vieressä oleva majatalo Boo de Pielagosissa oli oikein hyvä. Ulkoseinälle oli kiinnitetty joku vaalimainos, olihan eurovaalit tulossa. Vaeltajien nukkumapaikat olivat yläkerrassa ja sisällä kaikki tilat olivat erinomaiset. Vaelluskenkiä ei missään paikassa saanut viedä nukkumasaleihin ja täällä ne oli vietävä yläkerran parvekkeelle pienen penkin alle. Kävi kuitenkin niin, että pian alkoi sataa, enkä ehtinyt ajoissa hakea kenkiäni sieltä pois. Toinen kengistäni meni sisäpuolelta aika märäksi. Yritin kuivatella sitä vessapaperilla.
 

Boo de Pielagosin albergue oli yksi mukavimmista. Iltaisin oli tapanani tutkia opaskirjasta seuraavan päivän reittiä ja mahdollisia yöpymispaikkoja.

Vastapäisissä sängyissä oli kaksi nuorta sveitsiläisnaista, jotka ihmeissään katsoivat, kuin ripustin yläsängyn kaiteista vaatteitani roikkumaan mukanani olleilla s-koukuilla. Esittelin sitten näitä ihmekapistuksia heille ja he niistä kovasti innostuivat ja päättivät hankkia samanlaisia heti, kuin vain jostain löytävät. He kyselivät myös, että mistä olin tällaisia keksinyt ottaa mukaan. Kerroin heille, että suomalaisilla pyhiinvaeltajilla on oma fb-keskustelupalsta, jossa kokeneet vaeltajat neuvoivat ottamaan näitä s-koukkuja varusteisiin mukaan.

     Illalla oli peregrinojen ruokailu ja voi mahdoton, mikä meteli syntyi parinkymmenen vaeltajan syödessä ja kovaäänisesti keskustellessa. Minä en paljon siinä jutellut, kun lähelläni olleet puhuivat lähinnä saksaa ja italiaa. Pöydän päässä istui kovaääninen slovakialaismies, jonka kanssa pari sanaa vaihdoin jääkiekosta. Mies oli ruokavalioltaan vähän erilainen. Söi vain vegaaniruokaa ja juotavaksi halusi vain valkoviiniä. Pitkin iltaa slovaki kovaäänisesti huuteli: ”vino blanco!”, mutta ei sitä hänelle enempää annettu kuin muillekaan. Itse olin jo alkuillasta aika väsynyt ja odotin pitkään pääseväni ylös sänkyyn nukkumaan.

Guemesista Boo de Pielagosiin oli 29 kilometriä.