10. päivä. Guemesistä Boo de Piélagosiin

Lähdimme aamulla 6:30. Seitsemältä olisi majapaikassa ollut aamiainen, mutta emme jääneet sitä odottamaan. Reitti meni rauhallista tietä rannikkoa kohden, josta matka jatkui kauniilla paikalla jyrkänteen reunaa seuraten Somon hiekkarannalle. Juuri ennen rannalle tuloa reitti kulki aika vaatimattoman oloisen maatilan kautta. Paikka näytti hyvin rähjäiseltä. Tiellä oli käärmeen nahka ja Guillermo kertoi, että Espanjassa on kyllä myrkyllisiäkin käärmeitä, mutta ei mitään kovin isoja.
 

Lähdemme ennen auringon nousua Guemesistä. Laaksossa on hieman sumua.

Rannikon tuntumassa on mukava kulkea, kun maisemat ovat molempiin  suuntiin hienot. Saimme kulkea jonkin aikaa hyvin kaunista reittiä jyrkänteen reunalla. Meren puolella oli korkeat ja jyrkät töyräät ja välillä alhaalla näkyi upeita hiekkarantoja, joissa ei ketään kyllä näkynyt. Moni rantapaikka oli tarkoitettu lainelautailijoille, mutta ilmeisesti liian kylmä ilma oli tämän lajin harrastajille. Oli poutaa, mutta kaikki vaatteet olivat jatkuvasti yllä, sillä ilma oli jatkuvasti yllättävän viileä.

     Seuraavaksi reitti laskeutui alas hiekkasärkille. Nyt kulkeminen muuttui aika hankalaksi, kun rannan hiekka oli upottavaa ja lisäksi oli varsin kova vastatuuli. Pieni joki tai purokin kulki hiekkarannan läpi mereen, mutta onnistuimme pääsemään sen yli kuivin jaloin. Somon hiekkaranta oli parin kilometrin mittainen ja muutama koiran ulkoiluttaja tuli meitä vastaan. Muuten ihmettelin jatkuvasti sitä, miten vähän paikallista väkeä Caminon varrella näkyi. Ainoastaan isommat kaupungit olivat vilkkaita.
 

Reitti kohti Somoa kulki upealla paikalla jyrkkiä rantatöyräitä seuraten. Upeita hiekkarantoja oli monessa paikassa, mutta niissä ei ketään näkynyt. Alakuvassa Guillermo tutkii opaskirjaansa, kun aika ajoin keltaiset nuolet olivat harvassa ja silloin piti tarkistaa, ollaanko oikealla reitillä.

Meille oli muodostunut mukava viiden hengen porukka. Espanjalainen Guillermo ja kolme puolalaista kulkivat seurassani. Aina ei suinkaan kävelty vierekkäin lähellä toisiamme, mutta usein kuitenkin kävin pientä keskustelua jonkun vierellä kulkevan kanssa. Eniten Guillermon, jonka kanssa keskusteltiin aika paljon ainakin jalkapallosta. 
     Lopulta raskas hiekkarantaosuus, Playa de Laredo, loppui ja nousimme ensimmäisten rakennusten luo pois hiekalta. Alkoi hotellialue, jossa oli baari ja siellä sain aamiaiseni. Ihmeen kauan jaksoin taas kulkea tyhjin vatsoin aamuaikaisella lähdettyäni.

     Seuraavaksi pienen Somon kaupungin toiseen päähän odottamaan yhteysalusta, joka veisi meidät salmen yli Santanderiin. Puolalaiset olivat jo paikalla, kun he eivät pysähtyneet kahville rantabaariin. Pian alus saapuikin ja lähdimme sen matkaan. Täällä alus kiinnittyi laituriin eikä hiekkadyynille kuten edellisellä kerralla. Alus pysähtyi uudelleen Somon puolella rantaa toisella paikalla, josta nousi kyytiin Padre Ernesto. Salmen ylitys ei sitten kauan kestänyt ja matka maksoi kaksi euroa.

                              Kaksi yhteysaluslippua. Laredosta Santoñaan (2,90€) ja Somosta Santanderiin. (2€)

Somon satamassa odotellaan yhteysalusta. Matkalla Guillermo puhuu varmaan naisystävänsä kanssa ja isä Ernesto istuutui puolalaisten pöytään.

Santander on iso kaupunki ja saavuttuamme sinne, seisoskelimme jonkin aikaa jossain risteyksessä etsien oikeaa reittiä, mistä lähteä kulkemaan pois kaupungista. Muutamalta ohikulkijalta tietä kysyttiinkin, mutta sitten saimme todella innokkaan saattajan, joka seurasi meitä pitkään antaumuksellisesti espanjaksi puhuen, mutta emme me hänen neuvoistaan ymmärtäneet. Puolalaisen Ulan tämä pienikokoinen nainen otti lähimmäksi ”ystäväkseen” jolle jatkuvasti jotain suurella innolla selitti. Oli hauska vilkuilla Ulan vaivautuneita ilmeitä tämän espanjalaisen naisen koko ajan höpöttäessä hänelle jotain. Tapasimme Santanderissa kulkiessamme myös kolme nunnaa. Kyllä olivat herttaisen tuntuisia ihmisiä. Näiden kanssa olisi ollut mukava jäädä keskustelemaan, mikäli olisi ollut yhteinen kieli.
 

Tapasimme Santanderissa kolme nunnaa, joiden kanssa Guillermo käy pientä keskustelua. Kaupunkimainen asutus jatkui aika pitkälle.

Santanderista saimme kulkea aika kauan kaupunkimaisessa miljöössä. Kaupunkihan on laaja ja asukkaita 170 000. Tarkoituksenamme oli mennä yöksi Santa Cruz de Bezanassa olevaan albergueen, jonne osa samaan aikaan kulkevista vaeltajista menikin, mutta päätimme jatkaa matkaa eteenpäin Boo de Pielagos -nimiseen paikkaan nimeltään Piedad.

     Rautatiepysäkin vieressä oleva majatalo Boo de Pielagosissa oli oikein hyvä. Ulkoseinälle oli kiinnitetty joku vaalimainos, olihan eurovaalit tulossa. Vaeltajien nukkumapaikat olivat yläkerrassa ja sisällä kaikki tilat olivat erinomaiset. Vaelluskenkiä ei missään paikassa saanut viedä nukkumasaleihin ja täällä ne oli vietävä yläkerran parvekkeelle pienen penkin alle. Kävi kuitenkin niin, että pian alkoi sataa, enkä ehtinyt ajoissa hakea kenkiäni sieltä pois. Toinen kengistäni meni sisäpuolelta aika märäksi. Yritin kuivatella sitä vessapaperilla.
 

Boo de Pielagosin albergue oli yksi mukavimmista. Iltaisin oli tapanani tutkia opaskirjasta seuraavan päivän reittiä ja mahdollisia yöpymispaikkoja.

Vastapäisissä sängyissä oli kaksi nuorta sveitsiläisnaista, jotka ihmeissään katsoivat, kuin ripustin yläsängyn kaiteista vaatteitani roikkumaan mukanani olleilla s-koukuilla. Esittelin sitten näitä ihmekapistuksia heille ja he niistä kovasti innostuivat ja päättivät hankkia samanlaisia heti, kuin vain jostain löytävät. He kyselivät myös, että mistä olin tällaisia keksinyt ottaa mukaan. Kerroin heille, että suomalaisilla pyhiinvaeltajilla on oma fb-keskustelupalsta, jossa kokeneet vaeltajat neuvoivat ottamaan näitä s-koukkuja varusteisiin mukaan.

     Illalla oli peregrinojen ruokailu ja voi mahdoton, mikä meteli syntyi parinkymmenen vaeltajan syödessä ja kovaäänisesti keskustellessa. Minä en paljon siinä jutellut, kun lähelläni olleet puhuivat lähinnä saksaa ja italiaa. Pöydän päässä istui kovaääninen slovakialaismies, jonka kanssa pari sanaa vaihdoin jääkiekosta. Mies oli ruokavalioltaan vähän erilainen. Söi vain vegaaniruokaa ja juotavaksi halusi vain valkoviiniä. Pitkin iltaa slovaki kovaäänisesti huuteli: ”vino blanco!”, mutta ei sitä hänelle enempää annettu kuin muillekaan. Itse olin jo alkuillasta aika väsynyt ja odotin pitkään pääseväni ylös sänkyyn nukkumaan.

Guemesista Boo de Pielagosiin oli 29 kilometriä.

11. päivä. Boo de Piélagosista Cóbrecesiin

Aamulla lähdettiin Boo de Piélagosista puoli seitsemältä, että ehtisimme 6:47 lähtevään junaan. Olin illalla käynyt rautatiepysäkillä katsomassa aikataulun. Junia meni puolen tunnin välein.

     Boo de Piélagosin vierestä kulkee joki, jonka kiertämiseen menee monta kilometriä, mutta joen yli kulkee silta, jota vain junat saavat käyttää. Siksi peregrinoilla on tapana ylittää tuo joki junalla. Yhden pysäkin välin kulkemiseen ei paria minuuttia kauempaa mene ja sen jälkeen taas jalat alle. Joku on kuulemma mennyt kävellen tuon sillan yli, mutta se on lain vastaista ja vaarallista. Pysäkki, jolle junalla tultiin on nimeltään Mogro.
 

Vaeltajat odottava aamulla junan saapumista Boo de Piélagosin pysäkille. Tästä päivästä tuli taas sadepäivä.

Juna saapui, hyppäsimme kyytiin ja valmistauduimme maksamaan parin euron matkalipun, mutta kukaan ei meitä tullut rahastamaan ja säästimme nuo eurot. Tällä Camino del Nortella on muutama pieni matka kuljettavana yhteysaluksella ja yksi täällä paikallisjunalla.

     Ulos junasta ja ponchot ylle, sillä sade oli alkanut ja tuuli tuli suoraan päin kasvoja. Reitti oli sinänsä mukavaa kävelyä usean kilometrin matkan asfaltoitua tietä pitkin aina kylään nimeltä La Caterna asti. Sitten kulkureitti muuttui hiekkatieksi ja saimme vaeltaa kilometrikaupalla kahden paksun betoniputken vierellä. Kyselin Guillermolta, että mitä noissa putkissa mahtaa kulkea ja hän arveli niiden olevan vesiputkia. Ehkä ne veisivät vettä alhaalta joesta ylös vuoristokyliin? Toinen putki vei vettä ylös ja toisessa käytetty vesi palaisi alas. Tämä oli kyllä pelkkää arvailua. - Myöhemmin sitten luin, että putket veivät Requejadassa olevasta kemiantehtaasta kylmää ja kuumaa jätettä mereen pohjoiseen päin Biskajanlahdelle. Tällä Solvay -nimisellä yhtiöllä on toimintaa Suomessakin.

     Vähän tylsän putkien vierellä kävelyn jälkeen saavuimme Requejada -nimiseen paikkaan. Tämä taisi olla rautatien pääteasema ja ylitimme aseman kiskot kävelysiltaa pitkin. Kylästä löysimme pienen kaupan ja sain aamupalaksi jotain nisua ja pieniä banaaneja. Kaupan edustalla penkillä istuessamme näimme puolalaisten kulkevan ohitsemme. Lähdimme vähitellen heidän peräänsä.

Kuljimme monta kilometriä paksujen betoniputkien vierellä. Taukoa pidimme kuvan paikassa, jossa tapasimme taas puolalaiset vaellustoverimme.

Requejadasta kuljimme jonkin matkaa kaupunkimaisessa miljöössä ja Barredan jälkeen pääsimme taas enemmän luontomaiselle osuudelle. Eräässä majatalossa kävimme kahvilla ja sen jälkeen saavuimme yhteen, ehkä kaikkein mielenkiintoisimpaan kaupunkiin, Santillana del Mariin. Täällä jos missä saattoi aistia keskiaikaista tunnelmaa, jota muinainen vaeltajakin oli satoja vuosia sitten kokenut. Halusin tietää, koska nämä ihanat rakennukset oli pystytetty. Kaupunki on kuitenkin varhaiselta keskiajalta. Guillermo löysi opaskirjastaan mainintoja lähes tuhat vuotta sitten rakennetuista taloista tässä kaupungissa, jossa on ollut elämää jo paljon sitä aikaisemminkin. Yritimme päästä luostarikirkkoon, mutta se oli suljettu, kuten lähes kaikki muutkin kirkot matkamme varrella. Puolalaiset olivat katolisia ja heitä kiinnosti kaikki kirkolliset kohteet ja se sopi mainiosti minullekin.
 

Olemme kaupungissa Santillana del Mar. Täällä oli vaikea ottaa kuvia ilman joka puolella kulkevia turisteja.

Olimme tulleet kaupunkiin, josta oli muodostunut todellinen turistikohde. Ulkomaalaista väkeä oli joka paikassa ja vanhoihin taloihin oli tehty kauppoja, jotka myivät turisteille tarkoitettua tavaraa. Ravintoloita oli myös paljon ja me kävimme myös täällä syömässä, tosin vasta hieman kaupungin laidalle tullessa, kun näimme ilmoituksen edullisesta lounaasta pyhiinvaeltajille. Edullisesti vaatimatonta ruokaa. Siellä ei turisteja ollut, eikä ketään muitakaan tähän aikaan vuorokaudesta.

     Saavuimme taas maaseudulle ja reitin varrella Oreñan kylässä oli San Pedron kirkko, joka oli auki. Kävimme siellä sisällä ja saimme leimat credencialiin sekä mehua juotavaksi. Minusta on mielenkiintoista käydä tutustumassa vanhoihin kirkkoihin ja luostareihin ja tämä on puolalaisille, katolisille vaellusseuralaisillemme vieläkin tärkeämpää.
 

San Pedron kirkko Oreñan kylässä. Pitkästä aikaa pääsin sisälle hienoon, vanhaan kirkkorakennukseen.

Saimme kulkea taas kauniissa maalaismaisemassa ja eläimiä oli paljon. Monet härät olivat rauhallisen näköisiä, mutta onneksi kuitenkin aitojen takana. Valkoiset lehmähaikarat näköjään viihtyivät härkien seurassa.

     Joskus harmittelin sitä, että en tunnistanut riittävästi eri asioita Caminon varrella. Linnut kyllä olivat enimmäkseen tuttuja, mutta puita ja eläimiä olisi pitänyt tuntea paremmin, niin olisi niistä enemmän nauttinut. Onneksi Guillermo osasi kertoa matkan varrella eri puulajeista. Mieleeni jäi sellainen kuva, että Baskimaan puolella ihmiset harrastivat enemmän kukkia kuin Cantabriassa. Siellä lähes joka talon edustalla oli värikästä kukkaloistoa. Koirat haukkuivat joka talon pihalla.
 

Isosarvisia härkiä joiden seurassa oli lehmähaikaroita. Alakuvassa vahtikoira ja alpakoita.

Puolalaisen Remin sisko ei oikein enää jaksanut kulkea muiden mukana ja hänelle oli järjestetty peukalokyyti seuraavaan majapaikkaan. Remin puoliso Ula sen sijaan tuntui olevan huippukunnossa. Meitä kulki nyt neljä vaeltajaa: Remi, Ula, Guillermo ja minä.

     Saavuimme seuraavaan paikkaan, jonka nimi on Cóbreces. Olisimme hyvin voineet jäädä jo aikaisemmin johonkin majapaikkaan, mutta tämä oli puolalaisille tärkeä paikka – cistersiläismunkkien pitämä albergue, jossa vaeltajille oli mahdollisuus mennä mukaan katoliseen messuun.

     Kun tulimme paikalle, niin yllätyksekseni kolmas puolalainen olikin jo täällä. No, selvisi nopeasti, millä kyydillä hän oli saapunut. Albergue oli todella vaatimaton parakki ja meidän oli mentävä ilmoittautumaan munkkien taloon, jossa oli jonkinlainen toimisto. Munkki saapui paikalle ja hänen kanssaan sitten asioitiin. Leimat lyötiin passiin ja koska paikka oli ”donativo”, niin annoimme viiden euron setelit kukin. Guillermo tuli meidän jälkeen ja antoi kaksi euroa, luultuaan, että maksoimme nyt vain leimauksesta. Munkki sanoi Guillermolle, että oletko tosissasi? Johan pelkkään veteen menee enemmän rahaa.

     Saimme sitten kuulla, että emme enää ehtineet messuun, mutta voimme tulla 21:15 alkavaan vesperiin ja saimme tarkat ohjeet, miten paikalle pääsee tietyn portin kautta.
 

Guillermo keskustelee cistersiläismunkin kanssa. Itse albergue oli todella askeettinen. Olihan siellä kuitenkin vessat ja suihku.

Kävimme kylällä etsimässä kauppoja ja lopulta yhden löysimmekin, joka oli 17:00 jälkeen hetken verran auki. Täytyy kyllä todeta, että se taisi olla vaatimattomin ruokakauppa, jossa olen koskaan käynyt. Mutta mietimme, että näyttää siltä, että eihän näissä pikkukaupungeissa juuri kukaan asu, joten ei täällä tarvita kauppojakaan. Joitain hienojakin taloja näissä pikkukaupungeissa oli, mutta ne olivat Guillermon mukaan turisteille tarkoitettuja pensionaatteja. Löysin täältä yhden kioskin, jossa myytiin alkoholin lisäksi kaikenlaista muutakin, myös hieman ruokaa. Jotain pikkupurtavaa sieltä sainkin.
 

Guillermolla oli jonkin verran vaivoja jalkojensa kanssa ja tässä hän saa hoitoa.

Olimme lähes ainoat vaeltajat tässä majapaikassa ja vietimme täällä ihanan ruokailuhetken. Remillä oli mukanaan aina ruokaa, jota hän jakoi meille muillekin. Ruokailun yhteydessä nauroimme katketaksemme tälle paikalle ja tälle munkille, josta tuli minulle mieleen Isä Camillo -elokuvien sankari.
 

Nautinnollinen illallinen alberguessa. Lopuksi menimme vielä cistersiläismunkkinen pitämään vesperiin.

Illalla menimme luostarin kirkkoon kuuntelemaan vesperiä. Paikalle oli jostain tullut kymmenkunta seurakuntalaista ja tilaisuudessa 16 munkkia lauloi latinankielisiä tekstejä. Välillä noustiin seisomaan ja välillä kuunneltiin istuen. Mitään en ymmärtänyt, mutta kaunis tuo tilaisuus oli kauniissa kirkossa.

     Puolalaisista Remin sisko oli niin huonossa kunnossa, että hän ei enää jaksanut kulkea muiden perässä ja päätti lähteä kotiin. Remi ja Ula sanoivat vievänsä tämän huomenna Santanderiin, josta hän pääsisi lentäen kotiinsa.

Matkaa Boo de Piélagosista Cóbrecesiin oli 34 kilometriä.