3. päivä. Izarbidestä Zenarruzaan

Lähdin Izarbidestä aamulla 6:10. Muutama muu vaeltaja meni myös heti näin aikaisin aamulla. Nautin siitä, että oli hämärää ennen auringon nousua. Linnut lauloivat, punarinnat varsinkin. Oli viileää mutta hyvin tunnelmallista. Reitti kulki lähinnä metsässä, kunnes saavuin Olatz -nimiseen pieneen kylään, jossa piti opaskirjan mukaan olla jonkinlainen ruokapaikkakin, kuten monessa muussakin paikassa, mutta ne olivat kaikki suljettuina. Pysähdyin kuitenkin vettä juomaan, kuten edellä kulkeneetkin olivat tehneet.
  

Kuljen kohti Olatz -nimistä kylää, jonka jälkeen alkaa pitkä nousu vuorille. Oikealla on härkiä. Ehkä härkätaisteluissa on tällaisia eläimiä?

Oli mukavaa kulkea hiekkatietä ylös ja alas ja vähän tasaistakin tietä, mutta sitten alkoikin melkoinen nousu noin 600 metriin. Meitä kulki useita vaeltajia muutaman kymmenen metrin välein ja eräs italialainen huusi kovalla äänellä Olatzin kylästä lähdettäessä, että nyt vietämmekin neljä tuntia kulkien ylöspäin vuorille. Eräs vanhempi mies kulki ensin vauhdilla ohitseni helpommassa maastossa, mutta hän väsähti vuorelle nousun alkuvaiheessa ja siirryin taas hänen edelleen. Yksi nuorempi kaveri meni edelläni ja hävisi pian näkyvistä. Aika moni kulkija tuntui olevan hyvässä fyysisessä kunnossa. Kuljin omaa vauhtiani, enkä juuri välittänyt muista. Kaikki saivat kulkea omaa vauhtiaan. Maisemat olivat hienoja, kun sai kulkea korkeilla rinteillä ja ilma oli kirkas. Oli hieman yllättävää, että kaikkein korkeimmillakin paikoilla oli taloja.

     En ollut vielä tutustunut mitenkään lähemmin toisiin vaeltajiin, joten kuljin yksinäni. Olin kyllä jutellut peregrinojen illallisella varsinkin erään ranskalaisen kanssa, mutta tämän kanssa ei ollut puhetta, milloin hän olisi ollut lähdössä. Ilma oli toistaiseksi hyvä ja pystyin mainiosti kulkemaan ilman matkatoveria. Vuorilla näkymät olivat todella kauniita ja innostavia, kun sellaisia en juurikaan ollut ennen nähnyt. Mitään tällaista vaellusta en ollut aikaisemmin tehnyt.

     Sen on saanut täällä huomata, että jalankulkijan on väistettävä autoja eikä päinvastoin. Autot kulkevat varsin kovaa, eikä monenkaan tien reunalla ole tilaa jalan kulkeville ja reitti kulkee silloin tällöin maantien reunaa pitkin. Pyöräily on myös erittäin suosittua ja näitäkin on varottava. Muutama pyöräilijä on kyllä toivottanut vaeltajille hyvää matkaa. Autoilijat sen sijaan eivät näyttäneet pitävän meistä vaeltajista lainkaan. Oli oltava varovainen reitin kulkiessa toisinaan pitkin autoteitä. Onneksi enimmäkseen pyhiinvaeltaja sai kulkea kaukana autoista.
  

Pitkä nousu vuorille alkamassa. Toisessa kuvassa ollaan jo korkealla. Aasit ovat minusta kovin sympaattisia eläimiä. Viimeisessä kuvassa olen Arnoatessa jonkun rakennuksen edustalla, jossa oli vesipiste.

Täällä vuorella tuntui siltä, että nousu ei lopu koskaan. Aina kun luuli tulevansa huipulle, niin siinä saikin huomata, että nousu sen kun vain jatkui. Aika yllättävää oli huomata se, että korkealla vuoristossa oli isoja maalaistaloja. Ilmeisesti nämä vuorten rinteet olivat hyviä paikkoja karjan ja kotieläinten pitoon sekä viinin viljelykseen ja olihan jonkinlainen autotie kaikkiin taloihin tehtynä ja useimpien talojen pihassa näkyi olevan uuden näköinen auto. Yleensä mustan värinen.

Olatzista ylös vuorille kulkeva tie oli alkuvaiheessa hyvin päällystetty ja mietin sitä, kuinka raskasta on tällainen tie vuorille rakentaa. Monilla paikoilla pysähdyin hetkeksi nautiskelemaan upeasta vuoristomaisemasta. Ylhäällä vuorilla oli joitain isojakin taloja, joista jotkut olivat asuttuja.

Tällä osuudella ei ollut mitään palveluja. Oli pärjättävä omillaan. Levähdin sentään hetken ajan Arnoaten pienessä kylässä, joka näytti olevan autio kuten niin moni muukin kylä. Tuntui siltä, että kukaan ei noissa muutamassa talossa asunut. Ihan hienojakin taloja oli useissa kylissä, mutta ihmisiä ei näkynyt juuri missään. Vuorilla näin paljon päiväpetolintuja. Kotimaassa ei mitään sellaista pääsekään näkemään, joten se oli yksi asia, josta täällä kulkiessani nautin.

Oli hieno tunne vaeltaa tällaisessa maastossa. Ilmakin oli vielä kaunis. Täällä oli paljon viileämpää, kuin mitä olin kuvitellut, mutta lämpötilan puolesta sää kulkemiseen oli kyllä oikein hyvä.

Tämä osuus Izarbidestä Markinaan oli aika raskas. Ensin sai nousta ihan riittävän korkealle ja lopulta eteen tuli käsittämättömän jyrkkä asvaltoitu suora tie alas kohti Markina-Xemeinin kaupunkia. Tie oli tehty autolle, mutta miten sellaista uskaltaisi autolla ajaa? Reitille juuri ennen kaupunkiin saapumista osui kirkkorakennus, joka oli auki päinvastoin kuin lähes kaikki muut. Tämä oli Arretxinagan pyhän Mikaelin erakkomaja. Outo rakennus oli 1700-luvulla rakennettu vanhemman kirkon raunioille ja rakennuksen sisällä oli kolme kappelin muodostamaa jättimäistä kiveä, joiden alapuolella oli alttari. Todella kummallinen näky. En ollut aiemmin lukenut rakennuksesta mitään, mutta sain sellaisen kuvitelman, että se oli pystytetty paikalla olleiden kivenjärkäleiden ympärille. Todella outoa.

Markina-Xemeiniin tullessa kävin avoimessa pyhän Mikaelin erakkomajassa, jossa oli sisällä kolme erittäin suurta kiven järkälettä ja alttari näiden alapuolella.

Ajattelin, että saan varmaankin leiman isossa pyhän Marian kirkossa, joka oli edessäni. Siellä kuitenkin oli alkamassa hautajaiset, joten sinne ei ollut asiaa. Seuraavaksi löysin turistien info-pisteen, jossa nautin kahvin ja sain leiman passiini. Kyllä maistui maitokahvi taas melko rankan vaelluksen jälkeen.

Marikina-Xemeinissä olevan Pyhän Mikaelin erakkomajan veistoksia, jotka olivat varmaan paljon itse rakennusta vanhempia. Nämä oli luultavasti otettu edellisestä, raunioituneesta kappelista. Alttarilla lienee Pyhä Mikael ja seinustalla on Neitsyt Maria. Alakuvassa on kaupungissa oleva suuri Pyhän Marian kirkko, jonne en päässyt sisään siellä alkavien hautajaisten vuoksi.

Kunnon ruokakauppaa ei silmiini osunut kulkiessani läpi tämän kaupungin, jossa asui lähes 5000 henkeä. Saavuin isolle aukiolle tai torille, jossa oli paljon väkeä, mutta siellä ei ruokaa ollut tarjolla. Kahdessa eri paikassa kävin kyllä torin laidalla syömässä sämpylän tai jonkinlaisen piirakan. Olin jo aikeissa poistua Markinasta, kun tapasin penkillä istuvan peregrinon. Tämä oli tsekkiläinen ja oli hyvin tyytyväinen siihen, että oli saanut ostettua kaikenlaista lihaa jostain kaupasta todella halvalla. Mies vaelsi hyvin pienellä budjetilla ja edellisenkin yön oli nukkunut ulkosalla, mutta halusi seuraavaksi sisätiloihin, kun oli luvattu sadetta. Siinä mies nyt istui ja veisteli puukollaan siivuja epämääräisen näköisestä lihakimpaleesta. Tarjosi minullekin, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Mies kyseli minulta, että tiedänkö, missä voisi korjauttaa vaellussauvan. Hänen toinen sauvansa olikin katkennut. En osannut tsekkiä auttaa ja lähdin jatkamaan matkaani.
  

Tapasin Markina-Xemeinissä istuvan tsekkiläisen mukavan peregrinon ja jäin hetkeksi juttelemaan tämän kanssa. Poistuessani kaupungista, levähdin vähäksi aikaa ja paikalle tuli myös ranskalainen vaeltaja, jonka kanssa en paljonkaan jutellut. Kuljimme kuitenkin yhdessä jonkin matkaa.

Markina-Xemeinistä reitti jatkui helppokulkuisena vähän matkaa. Minulle kaikenlainen historia on kiinnostavaa ja Caminolla sain nähdä monenlaista vanhaa kuten vielä käytössä olleita kivirakennuksia sekä jo käytöstä poistettuja taloja sekä raunioita. Olisi ollut kovin mielenkiintoista saada tietää, kuka minkäkin rakennuksen oli pystyttänyt ja milloin. Ja mihin näitä rakennuksia oli käytetty. Mitä paikalla oli tapahtunut, kun monessa tapauksessa jäljellä oli enää massiivisen kivirakennuksen rauniot.
  

Vanha raunioitunut asuinrakennus. Olisi kiinnostavaa tietää, milloin tämäkin talo on rakennettu. Alakuvissa ranskalainen vaeltaja pesee käsiään ja tsekkiläinen mies on katkaissut puukollaan puistosta pienen puun rungon, jolla aikoo korjata katkenneen vaellussauvansa.

Saavuin noin 300 asukkaan Bolivarin kaupunkiin tai kylään. Näin mustaleppälinnun, jota en ole koskaan Suomessa nähnyt. Niitä kyllä Suomessakin saattaa päästä näkemään. Lintu on kuin tavallinen leppälintumme mutta kovin musta, mutta sen oranssinvärisen yläperän huomaa heti. Myöhemmin huomasin, että mustaleppälintuja oli täällä aika paljonkin asutusten lähellä, nurmikoilla varsinkin.
  

Minulle reitti seuraavaan majapaikkaan oli selvillä, mutta ranskalainen matkaseuralaiseni halusi kysyä tietä paikalliselta pariskunnalta, joka tuli vastaan hieman ennen Bolivarin kaupunkia. Oikealla on mustaleppälintu, jota en ollut tätä ennen koskaan nähnyt.

Matka Markinasta Bolivariin oli aika mukavaa kulkemista, eikä ainakaan liian rasittavaa. Tilanne kuitenkin muuttui Bolivarissa. Täältä lähdin jo hieman väsähtäneenä nousemaan kohti vuorella olevaa luostaria, mutta en pysynyt italialaisen enkä ranskalaisen peregrinon vauhdissa. Yritin kovasti, mutta väsähdin aivan totaalisesti ja jäin heistä jälkeen ja kun lopulta pääsin luostarin tasolle, niin minun oli aivan pakko jäädä vähäksi aikaa paikalleni hengähtämään. En olisi jaksanut nousta enää yhtään korkeammalle. Olin kuitenkin nyt onneksi jo lähellä tämän päivän määrän päätä. Minulle oli yllätys, kuinka kovaa vauhtia monet vaeltajat kulkivat. En minä ole koskaan kävellyt niin kovaa. Mutta enää minulla oli vain muutama sata metriä kohti tämän illan majapaikkaa.
  

Saavun aivan väsyneenä ylös Zenarruzan luostariin. Paikalla on jo aikaisemmin tullutta väkeä, mutta paikka ei vielä ole avoinna. Luostarin inforakennuksesta tuli juuri munkki meitä peregrinoja opastamaan.

Tulin luostarin pihaan ja katselin ympärilleni. Kävelin pihan poikki ja tulin paikalle, jossa muutamia peregrinoja istuskeli odottamassa. Ja hetken kuluttua nuori munkki tuli viemään meidät majapaikkaan sisälle. Saavuin siis aivan oikealla hetkellä.

     Majapaikka oli suuressa luostarissa vain pieni huone, johon majoitettiin parikymmentä vaeltajaa. Yritin selvittää, mistä kaikki olivat. Saksalaisia oli useita, ranskalaisia hieman vähemmän. Muutama latvialainenkin oli paikalla. Yleistäen voi sanoa, että enemmistö nuoresta väestä oli naisia ja miehet olivat vanhempia. Tällaisen vaikutelman sain, vaikka jostain tilastosta olen lukenut vähän erilaisia tietoja.

     Illalla luostarin kirkossa pidettiin iltahartaus, ”Visperas”. Menin tietenkin sinne. Tällaisessa katolisessa seremoniassa vain papit tai munkit ovat äänessä. Heitä oli paikalla seitsemän ja he lauloivat latinaksi ja vain vähän aikaa jokin heistä jotain puhui. Välillä seurakunta nousi seisomaan. Mukava tilaisuus se toki oli. Luostarin upea kirkko oli rakennettu 1400-luvulla.

Munkki vie vaeltajia majoituspaikkaan. Oikealla olen luostarin kirkossa vesper-tilaisuudessa.

Vesperin jälkeen oli vuorossa peregrinojen illallinen. Ahtaaseen majoitushuoneeseen katettiin pöytä ja lopulta saimme makaronikeittoa syödäksemme. Nälkä oli ja hyvältä keitto maistui. Tässä vaiheessa ilma oli muuttunut sellaiseksi, kuin mitä säätiedotus oli luvannut. Alkoi sataa ja ilma alkoi olla kovin kalseaa. Ruokailun jälkeen joku naispuolinen peregrino jäi tiskaamaan astiamme.
  

Luostari on vuorella ja maisemat siellä sen mukaisia. Illalla sää muuttui sateiseksi. Alakuvissa olemme perinteisellä peregrinojen illallisella. Saimme keittoa, patonkia ja viiniä.

Luostarin info-rakennuksessa myytiin kaikenlaista. Sieltä minä ostin monien muiden kanssa luostarin olutta, joka oli oikein hyvää. Sitä oli kolmea eri vahvuutta. Illalla oli mukava istua ulkona nauttimassa luostariolutta muiden peregrinojen kanssa. Ystävystyin muutaman saksalaisen kanssa, joista kahden kanssa ehdin Caminolla jutella enemmänkin. Nämä olivat Christian sekä nainen, josta käytettiin nimeä ”Audi”. Ilmeisesti tämä oli tuon autovalmistajan palveluksessa. Mukavaa oli jutella muiden vaeltajien kanssa ulkona, vaikka ilta olikin kaikkea muuta kuin kaunis. Sateen suojassa saimme kuitenkin enimmäkseen olla. Sää oli selvästi muuttumassa huonompaan suuntaan. Säätiedotus lupasi jatkuvaa sadetta useaksi päiväksi.

Izarbidestä Zenarruzaan oli matkaa 28 kilometriä.

4. päivä. Zenarruzasta Eskericaan

Satoi, kuten oli tiedossakin, kun lähdin liikkeelle tasan seitsemältä. Ei ollut mitenkään erityisen miellyttävää lähteä sateeseen päällimmäisenä vaatetuksena sadeviitta, poncho, jota jouduin tästä lähtien pitämään vaeltaessani usean päivän ajan. Yleensä aamulla reitti lähti ylöspäin ja aamuinen nousu oli hikistä, eikä tuo hiki ei päässyt kulkeutumaan sadeviitan läpi, joten olin sadepäivät aivan märkänä. Kun oli mahdollista päästä jonkinlaiseen sateen suojaan, niin käytin tilaisuuden hyväkseni.
  

Sää oli muuttunut sateiseksi ja kylmäksi. Pysähdyin sateelta suojaan vanhan kaarikivisillan alle sekä jonkin maatalorakennuksen suojaiseen paikkaan. Mukavaa oli levätä hetki sateelta suojassa.

Monen pienen kaupungin tai jonkinlaisen kylän läpi kulkiessa huomasin apteekin. Näiden nimikyltissä oli yleensä näkyvillä sen hetkinen lämpötila. Tässä vaiheessa lämpöä näytti olevan 4 astetta. Sain kuulla, että samaan aikaan Suomessa oli 25 asteen helle. Minulle oli kyllä yllätys, kuinka viileää täällä pohjoisessa Espanjassa oli. Luulin täällä olevan vähintään yhtä lämmintä kuin kotimaassa.
  

Saavuin Munitbar-nimiseen kaupunkiin, jossa en nähnyt ketään. Levähdin hetkeksi bussikatoksen alle sateensuojaan ja huomasin, että kamerani ei toiminut kunnolla kosteuden takia. Otin kuvia pienen digikameran lisäksi myös iPhonella. Pian tämän jälkeen tapasin mukavan matkaseuralaisen.

Reitti majapaikasta Guernicaan kulki vuoria ylös ja alas, mutta kokonaisuudessaan alaspäin, kun Guernica oli meren tasolla. Parin sadan asukkaan Munitbarin kaupungissa oli pieni torimainen aukio, joka oli tietenkin autio tällaisella ilmalla, mutta siinä aukion reunalla oli bussipysäkki ja katos. Ajattelin ottaa kuvan itsestäni nauttimassa banaania sadetta katoksessa pitäen, mutta totesin, että kamera oli saanut niin paljon kosteutta, että kuvasta ei tullut kunnollista. Kameraa oli alettava suojata vielä paremmin näillä ilmoilla. Vähän Munitbarin jälkeen saavuin pienelle sillalle, jonka kaiteella istui minua puoli tuntia aikaisemmin lähtenyt vaeltaja sadevarustuksissaan. Menin tervehtimään ja juttelimme hetken ja lähdimme jatkamaan matkaa yhdessä. Huomasin heti, että nyt sain vaeltaa peregrinon kanssa, joka kulki samaa vauhtia kuin mitä minä kuljin. Tämä oli mitä mukavin asia, kun kaikki aiemmat seuralaiseni olivat kulkeneet minulle liian nopeasti. Nyt tuntui todella kivalta kävellä toisen kanssa välittämättä siitä, että nopeampia peregrinoja saattoi mennä välillä ohi.

     Tämä osuus oli varsin raskas ja lisäksi sade vaikeutti kulkemista, mutta yhdessä toisen kulkijan kanssa matkan teko sujui mukavasti. Paremmin jaksoi nousta ja laskeutua mutaisia ja kivikkoisia vuoren rinteitä, kun oli matkassa toinen, jonka kanssa jakaa ajatuksia. Lisäksi näillä raskailla vuoristo-osuuksilla oli turvallisempaa liikkua toisen kanssa. Varovaisesti piti kulkea, mutta kerran olin vähällä kaatua. Tämä osuus oli todella raskas ja märkä ja mutainen. Poncho piti sateen, mutta hiki teki muut vaatteet aivan märiksi. Maisemien katselusta ei tullut mitään. Ehkä tällä osuudella maisemat saattoivat olla kauniitakin, mutta sellaista en sateessa voinut kokea. Silmälasini olivat jatkuvasti kosteudesta ja sadevedestä johtuen aivan sameat, eikä senkään puolesta voinut maisemista nauttia lainkaan. Piti vain keskittyä siihen, mihin astuu, ettei käy huonosti. Matkalla kohti Guernicaa kulki metsän läpi alaspäin todella pitkät puiset portaat. Näitä pitkin olikin hyvä kävellä, vaikka aika liukkailta nekin tuntuivat. Vaikutti siltä, että nuo portaat eivät loppuneet millään. Oli varmaan ollut melkoinen urakka tehdä nämä portaikot keskelle metsää kaukana kaikesta.

     Aivan märkinä saavuimme Guernicaan. Ennen kaupungin keskustaan saapumista hoidimme hieman varpaitamme paikallisen väen pystyttäessä kaatosateessa vierellä pienelle aukiolle jotain kojuja. Saimme täällä taas olla hetken sateelta suojassa aukion reunalla olevan baarin pressukatoksen alla. Baari ei tietenkään tässä vaiheessa päivää auki ollut. Jatkoimme sitten kaupungin keskustaan ja löysimme paikan, jossa saimme hieman syötävää, Coca colaa ja nugetteja. Vaellustoverini oli samanlainen kuin minä, hän halusi syödä aterian myös päivällä. Tutkimme opaskirjasta, missä olisi sopiva majapaikka, mutta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa eteenpäin, kun sade juuri silloin hetkeksi taukosi. Kerran sateisella asvalttitiellä oli yli puolimetrinen kastemato. Siitä olisi saanut syötin aika moneen ongen koukkuun.
  

Lähdemme Munitbarin jälkeen nousemaan vuorelle rankassa sateessa. Keskellä olemme tulleet Guernicaan ja sateelta suojassa saimme hieman pitää huolta jaloistamme. Kaupungilta löysimme pienen baarin, jossa saimme syötävää.

16 000 asukkaan Guernica on tunnettu Pablo Picasson maalauksesta, joka kuvastaa Espanjan sisällissodan kauhuja tässä kaupungissa. Mitään turismia emme kuitenkaan sateisessa Guernicassa harrastaneet ja pikassot jäivät näkemättä, vaikka ihan kiva olisi tällaisella matkalla ollut kokea jotain turismiakin. Mukava yllätys oli tavata täällä tsekkiläinen vaeltaja, joka oli saanut korjattua vaellussauvansa. Mies oli iloisella tuulella, kuten oli näyttänyt olleen aina ennenkin.
  

Sadeasut yllä Guernicassa. Oikealla kovin iloinen tsekki, joka oli saanut korjattua vaellussauvansa puistosta ottaman pienen puunrungon avulla.

Guernican jälkeen lähdimme nousemaan kammottavan mutaisia polkuja pitkin ylös vuorille. Matkan varrella oli yksi albergue, mutta päätimme jatkaa eteenpäin, sillä hieman kauempana Eskericassa oli sopivan matkan päässä seuraava majapaikka. Matkalla sinne oli erään talon luona sen emännän pitämä pieni myyntipiste. Siitä saattoi matkalainen ostaa hedelmiä ja juotavaa. Jotkut maaseudun asukkaat pitivät näköjään omaa pientä liiketoimintaansa. Olihan pyhiinvaeltajilla rahaa mukanaan. Ajattelin kuitenkin jatkaa eteenpäin, sillä olisi päästävä yöksi sisälle edessä olevaan albergueen. Tämäkin vuoristo-osuus olisi varmasti ollut kovin kaunis, jos sää olisi sallinut siitä nauttimisen.

        Olimme jo laskeutumassa tietä kohti majataloa ja ympärillä minua ilahdutti monen pikkulinnun keväinen ilottelu. Yllättävää oli nähdä muutama punatulkku, jotka ovat Suomessa näkyvillä enimmäkseen vain talvisin, jonka jälkeen linnut häviävät kaikessa hiljaisuudessa metsiin pesimään. Täällä nuo kauniin väriset linnut oikein halusivat minun näkevän heidän keväinen riemunsa.
  

Välillä sade hetkeksi taukosi ja saimme ottaa ponchot pois yltämme. Hetken pouta on antanut vaeltajalle iloisen ilmeen.

     Lopulta tulimme Eskerican alberguen luo kovin väsyneinä ja märkinä ja soitimme kelloa, joka oli paksulla puuaidalla ympäröidyn majatalon portilla. Moneen kertaan sitä soittelimme, mutta ihmeeksemme kukaan ei tullut avaamaan. Mietimme sateessa seisoessamme jo sitä, että mitä nyt voisimme tehdä, kun paikan isäntä tuli viimein portille kysymään, että olemmeko me tehneet varauksen. Emme olleet ja pienen keskustelun jälkeen mies lopulta sanoi, että olemme viimeiset kaksi, jotka tänne tänään voivat tulla. Mikä helpotus. Pääsimme yöksi sisälle. Yö maksoi 17 euroa ja se sisälsi pienen aamupalan.

     Matkalla vaeltaessa emme olleet kovinkaan paljon puhuneet. Lähinnä vain säästä, reitistä ja majapaikasta käytiin keskustelua. Nyt alberguessa oli viimein tilaisuus tutustua ja kertoa toisillemme, keitä oikein olemme. Matkaseuralaiseni oli saksalainen 25-vuotias Catharina, joka oli kotoisin Nürnbergistä.

     Illalla majapaikan alakerrassa oli mukava tunnelma. Yläkerrassa oli makuupaikat ja alhaalla ”olohuone”. Isäntä myi kaikenlaista ja saksalainen Christian osti pullon punaviiniä, jota sitten tarjosi meille muille. Christian vaikutti todella mukavalta ja kävimme paljon keskustelua. Hän puhui hyvää englantia päinvastoin kuin Catharina, joka pahoitteli minulle heikkoa englannin kielen taitoaan, joka oli kyllä omaa tasoani. Omia eväitä syötiin ja varsinkin italialaiset valmistivat täällä itselleen kunnollista ruokaakin. Vastapäätä minua istui jonkin aikaa italialainen peregrino, joka oli tehnyt spagettia ja alkoi sitä italialaiseen tapaan syödä. Sanoin, että tuo kyllä näyttää todella italialaiselta. Mies sanoi, että muuten kyllä, mutta tästä puuttuu parmesaanijuusto. Katselin, miten tämä söi spagettiaan käyttäen haarukkaa ja isoa lusikkaa. Haarukalla kierrettiin spagetti rullalle ja lusikalla se vietiin suuhun. Vähän häpeillen kerroin saksalaisille, että minä syön spagetin haarukalla ja veitsellä. Se sai nämä nauramaan.
  

Eskerican alberguessa. Yläkerrassa oli sängyt ja alakerrassa vietettiin iltaa. Kuvassa olen alhaalla saksalaisten seurassa. Vasemmalta: ”Audi”, Catharina, Christian ja minä. Todella mukavia saksalaisia.

Yli puolet tässä majapaikassa olevista peregrinoista oli saksalaisia. Joitain italialaisia oli myös paikalla ja kaksi korealaista. Joku kysyi heitä: ”North or South?” Korealaiset naurahtivat kysymykselle. Suihkussakin kävin illalla, mutta oli pidettävä huoli, ettei vilustu, kun ilma täällä sisälläkin oli aika viileää.

Sateinen matka Zenarruzasta Eskericaan oli 28 kilometriä.